Takana on lukuvuosi, jota kuvasin kevätretkellä lauseella: "Se, mikä ei tapa, vahvistaa." Amisreformi, lapsen epilepsiaepäilyt ja oma vajaatoiminta tekivät lukuvuodesta vaikean. Pikku hiljaa alkaa tuntua siltä, että osaan suhtautua tulevaan positiivisesti ja jopa uutta suunnitellen. Saarenmaan lomamatka ja kiireetön juhannus tekivät ihmeitä. Olen ollut melkein yhtä rento, kuin jäneseläin.
Sain toukokuun alussa yllättävän, mutta mukavan viestin, jossa aktiivinen nf-harrastaja kyseli "Tarunomainen vesipelastaja(koira) ja uskollinen ystävä: Newfoundlandinkoira" -kirjoja tiettyyn tapahtumaan. Painos on loppuumyyty, joten kirjoja ei ollut tarjota. Kysyjä kertoi kokeneensa ensimmäisen painoksen (jossa on siis nimessä tuo vesipelastajaKOIRA) itselleen tärkeäksi, kun oli hankkimassa nöffiä ja aloitti yhteiseloa uuden ystävän kanssa.
Palaute tuntui ihanalta, sillä nimenomaan ensimmäinen versio oli silkkaa hulluutta, uudemman kirjan kanssa tiesin jo, mihin lähdin.
Nyt osaan katsoa nimenomaan uudempaa painosta etäältä, ja mielestäni se ei ole laisinkaan huono rotukirja. Itsessä miltei erinomainen.
Jos olen osannut tehdä jotain kymmenen vuotta sitten, miksi en osaisi vieläkin....
(Onpa tyhmät välit, eikä niitä saa pois. Teksti siis kopsattu Facepäivityksestä.)
