Katja Tannisen Namu hallitsee uusienkin sääntöjen mukaiset liikkeet
Vesipelastuksen Sm-kokeet kisattiin Laukaassa syyskuun 3.
päivänä. Ylituomarina toimi Teemu-Pekka Virtanen ja venetuomarina Liina
Lehtonen. Sm-kisoihin pääsee 14 voittajaluokan kilpailijaa. Sm-kilpailuihin ei
ole erillistä karsintaa, vaan koepaikkaa voivat kaikki, joilla on yksi
voittajaluokan ykköstulos. Tosin hakijoita on paljon, ja muutama viime vuotena
kisaan on päässyt vain koirakoita, joilla on miltei kolmen satasen sarja
kokeista. Pisteitä saa kerätä kahdelta kaudelta, mutta kuluvan kauden tulokset
painottuvat, jos pisteet menevät tasan. Kuluvan kauden pisteet tulee kerätä
ennen elokuun alkua.
Koepaikka oli Sm-kisoihin hyvin soveltuva, ja virtaava koski
toi mukanaan haasteita. Voiton vei jo toistamiseen Katja Tanninen ja labradorinnoutaja
MALLORN'S
WILD AND FREE, kotoisimmin Namu. Namu sai täydet sata pistettä
kisoissa, kakkoseksi ja kolmoseksi sijoittuneet jäivät vain pisteen päästä
kirkkaimmasta mitalista.
Katjan kertomus harrastuksestaan ja Sm-kisoista:
Namu
on ensimmäinen harrastuskoirani. Sen kanssa kokeilimme kaikkia mahdollisia
lajia pintapuolisesti, kunnes hurahdimme vepeilyyn. Aloitimme viisi vuotta sitten. Tosin 2014 oli välivuosi jona emme
harrastaneet lainkaan. Treenaamme pääasiassa Rovaniemellä omassa porukassa. Mahdollisuuksieni
mukaan käyn lisäksi Pohjoisen Vesipelastuskoirien treeneissä Oulussa ja
Kemijärvellä Koillis-Lapin Kennelkerhon rannassa. Treenaaminen eri porukoissa
tuo aina uusia näkökulmia minulle ohjaajana ja erilaisia kokemuksia koiralle.
Mitä useammassa rannassa ja porukassa koira pääsee treenaamaan, sitä varmempi
siitä mielestäni tulee. Iso kiitos siis treenikavereilleni - yksin tätä ei
pysty harrastamaan eikä kisoja voittamaan!
Vepeilykauden
ulkopuolella Namu viettää nykyään pelkkää kotikoiran arkea. Namun ohella
minulla on ollut useita vuosia projektikoiria, joihin olen panostanut aikaani
ja energiani. Vuoden alusta meille tuli spku Ergo - tällä kertaa omaksi
koirakseni. Ergon kanssa tulemme harrastamaan vepen lisäksi ainakin PK -lajeja.
Namu jää nyt ansaitusti eläkkeelle.
Minulla
oli viime vuoden voiton myötä automaattinen kilpailuoikeus SM-kisoihin. Näin
ollen minun ei tarvinnut kilpailla tänä kesänä lainkaan muissa kisoissa. Ajatus
jättää normikisat kisaamatta lähti viimeisestä tyhjästä rivistä kilpailukirjan
sivulla. Minulla on Aspergerin Syndrooma, joka tuo mukanaan ns. normaalista
poikkeavan kokemusmaailman. Koin itselleni mielekkäänä haasteena kisata suoraan
SM -tasolla ja säilyttää näin siistin merkinnän, jossa Namun valioitumista
seuraavat suoraan kaksi mestaruutta juurikin sivun loppuun. Toki ymmärsin
ottavani sillä riskin, mutta en koe itselleni merkittäväksi olla jossakin se
paras. Voittaminen itsessään ei ole minulle tärkeintä, vaan itseni haastaminen
ja uuden oppiminen. Päätöstäni tuki näin haluni keskittää resurssini tulevaan
kisakoiraani Ergoon. Kisarannassa vuoden kilpailutauko näkyikin sitten siinä
kun sääreni vapisivat jännityksestä kuin haavanlehdet. Vapina ei jäänyt
tuomariltakaan huomaamatta, mutta onneksi sitä ei tulkittu ylimääräiseksi
käskytykseksi.
Namu
on siitä ihana, että se tsemppaa minunkin puolesta silloin kun minua jännittää.
Olen niin paha jännittäjä, etten kestä yhtään minuun kohdistuvia
suorituspaineita. Ihmiset tulkitsevat tapaani hermoilla vaatimattomuudeksi,
vaikka kyse on nimenoman realismista. Mikäli olisin tullut voittoaikeet
mielessä, olisin murentunut paineen alla ja satavarmasti mokannut jollain
tapaa. Emme olleet optimaalisesti valmistautuneet kisoihin, joten
epäonnistuminen oli realistinen vaihtoehto. Ainoastaan varautumalla kaikkiin
vastoinkäymisiin pystyin säilyttämään oman toimintakykyni - siinä mielessä koin
suureksi eduksi oman kilpailuvuoroni numerolla 12 vasta joukon häntäpäässä.
Vepe
on siitäkin minulle sopiva ja rakas laji, koska ilmapiiri on pääosin rento ja
kannustava. Siellä saa olla oma hermoheikko itsensä eikä tarvitse esittää
mitään. Ihanaa oli nähdä lisäksi kannustusjoukkoja pitkänkin matkan takaa.
Olosuhteet olivat jälleen mitä parhaimmat sekä rannan, että sään suhteen, kuten
viime vuonnakin. Oman mielenkiintoisen haasteensa toi lähellä oleva koski ja
sen tuoma virtaus, joka selvästi vaikutti koirien toimintaan. Yleisavustajan
käyttämät peililasit saivat minut huolestumaan, mutta eivät tuntuneet lopulta
aiheuttavan kovinkaan paljon ongelmia kenellekään. Vaikka sitä kuinka yrittää
olla kangistumatta treeneissä kaavoihinsa, niin silti sitä unohtaa aina
treenata kaikkea poikkeavaa. Yllättävää meille oli myös vientiköyden paksuus ja
paino. Namu vaikutti ensi alkuun ihan horjuvan se kuonossaan. Paluumatkalla
kotiin tuli heti hankittua vastaavanlainen köydenpätkä ensi kesän treeneihin.
Juuri tällaiset asiat tuovat sitä mielenkiintoa tähän lajiin, kun aina kohtaa
jotain uutta ja yllättävää.
Pääsin
kerran osallistumaan kansainväliseen vesipelastuleiriin, jossa kouluttajina
toimivat alan ammattilaiset eri puolilta maailmaa. Siellä minulle selvisi,
miten kaukana tämä meidän harrastaminen on tositilanteista. Opetamme koiriamme
suorittamaan tiettyjä kaavoja mahdollisimman vähillä käskyillä sen sijan, että
haastaisimme niiden ohjattavuutta. Vaadimme niitä uimaan vaistojensa (sekä
järjen) vastaisesti vinoissa linjoissa kohti rantaa. Seisomme mahdollisimman
vähäeleisesti rannalla kumpparit jalassa varomatta itse kastumatta sen sijan,
että toimisimme aidosti yhteistyössä niiden kanssa. Oli hienoa osallistua
treeneihin, joissa aidosti eläydytään koiran toimintaan, joissa ohjaaja hyppää
ennalta tai yhdessä koiran kanssa veneestä tai ui sen tukena itsekin ulapalle.
Treenit, joissa oikeasti pidettiin hauskaa yhdessä koirien kanssa
tavoitteellisen hinkkaamisen sijaan. Aikani yritin tuoda muutosta meille
pohjoiseen. Kannustin kokeilemaan kaikenlaista, milloin oli nukke vedessä ja
vene nurinpäin, milloin useampi koira kerralla vedessä ja/tai useita hukkuvia
osittain jopa piilossa jne. Harmikseni joudun nyt toteamaan, että olen itsekin
antanut periksi uraputken imulle. Oman pennun suhteen on tällä hetkellä
mielessä vain nopein tie valioitumiseen. Koska vepe on meillä kuitenkin pelkkä
kilpailulaji on koirien osaamista päätetty mitata tällä tietyllä tavalla.
Sääntömuutoksilla
saavutettiin tiettyä yhteneväisyyttä, mikä on hyvä asia. Huonona pidän sitä,
että voittajanluokan liikkeitä käytännössä helpotettiin entisestään. Tänä
vuonna se ei vielä välttämättä näkynyt, koska liikkeet olivat uusia näille
vanhoille, tiettyihin tapoihin urautuneille koirille. Virtaus toi oman
lisähaasteensa. Viime vuonna kärkikolmikolla oli kuitenkin samat täyspisteet
eikä tänäkään vuonna erotuksena ollut kuin yksi piste. Jatkossa ajalla tulee
siis olemaan aina vain merkittävämpi rooli. Mielestäni se on harmillista, koska
näin ei mitata koirakon osaamista vaan suositaan rodullisia piirteitä.
Erityisesti lajin alkuperäiset rodut kärsivät säännöistä, joissa ajalla on niin
suuri merkitys. Näin käydään lopulta varsinaista kilpailua vain tietyn
kokoisten ja vireisten koirien välillä. Se on mielestäni vääriin.
Minun on myös todettava, että on koirien
luonneominaisuuksien kannalta huomattavasti helpompaa saada yhteistyö labbiksen
tai sakemannin kanssa toimimaan kuin mm. nöffin, minkä tiedän siis omasta
kokemuksesta. Hatunnosto siis onnitteluiden lisäksi toiseksi sijoittuneelle
Joren ohjaajalle Laura Tammenlehdolle, jonka ajalle emme olisi pärjänneet.
Erotukseksi jäi vaivainen piste. Onnittelut myös samaisella pisteen erotuksella
kolmanneksi sijoittuneille Uunolle ja Minna Kujanpäälle. Itse en kestä seurata
tilannetaulukkoa kisan loppuvaiheessa, enkä siis ollut ihan ajantasalla miten
tiukaksi kisa kävi välillämme ihan viime metreillä.
